Museoiden aikakirja

Kokoelmista laitokseksi

Suomalaisen museolaitoksen juuret ovat 1700-luvun oppineiden yksityisissä tietokokoelmissa. Yliopistojen yhteyteen syntyi kaappeja, joihin kerättiin kasveja, kiviä, kolikoita ja muinaislöytöjä. Näistä kaapeista muodostui vähitellen kokoelmia, ja kokoelmista puolestaan laitoksia, joilla oli omat tilat, oma henkilökunta ja oma tehtävä. Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä, vain vuosikymmenten kuluessa.

1800-luvulla ajatus kansallisesta muistista vahvistui koko Euroopassa. Suomessa tämä liittyi kiinteästi siihen keskusteluun, joka käsitteli kieltä, kirjallisuutta ja menneisyyttä. Kansakunnan piti tuntea historiansa, ja museosta tuli yksi niistä paikoista, joissa tämä tuntemus sai näkyvän muodon. Esineet eivät enää olleet pelkkiä keräilykappaleita, vaan todisteita yhteisestä tarinasta.

Kansallisromantiikan kausi

1900-luvun alku toi mukanaan rakennuksia, jotka suunniteltiin nimenomaan museoiksi. Kansallismuseon rakentaminen ja sen arkkitehtoninen kieli kuvastivat aikaa, jolloin menneisyyden muodot haluttiin tuoda osaksi nykyisyyttä. Graniitti, tornit ja veistokset eivät olleet koristeita vaan merkkejä jatkuvuudesta. Samalla taidekokoelmat alkoivat saada omia rakennuksiaan ja taideyleisöstä tuli vähitellen laajempi kuin pieni sivistyneistön joukko.

Sotien jälkeen museokenttä laajeni voimakkaasti. Kaupunkeihin syntyi maakuntamuseoita, jotka kertoivat oman alueensa elämästä. Koululaitoksen kasvu toi museoihin uuden kävijäryhmän: lapset, joille rakennettiin omia opastuksia ja tehtäväpolkuja. Museo ei ollut enää hiljainen sali vaan paikka, jossa saattoi kysyä ja kokeilla.

Kohti kokeilevaa museota

1980-luku muutti suomalaista museota enemmän kuin mikään yksittäinen taiteen suuntaus. Silloin avautui uudenlaisia laitoksia, joiden lähtökohtana ei ollut esine vaan ilmiö. Näyttelyn saattoi koskettaa, kuulla ja rakentaa itse. Tämä ajattelu johti muun muassa siihen, että tiedekeskukset vakiinnuttivat paikkansa museoiden rinnalla. Vantaan Heureka avattiin vuonna 1989, ja siitä tuli nopeasti koko maan tunnetuin tiedekeskus.

2000-luvulla museoista on tullut yhä selvemmin myös yhteiskunnallisia tiloja. Ne käsittelevät muuttoliikettä, ympäristöä, teknologiaa ja identiteettiä. Samalla vanhat kokoelmat on avattu uudelleen tulkittaviksi: sama esine voi kertoa hyvin erilaisen tarinan riippuen siitä, kuka sitä katsoo ja mitä kysymyksiä esittää.

Muistin paikat tänään

Nykyinen museo on samaan aikaan säilyttäjä ja keskustelija. Se varjelee esineitä seuraaville sukupolville, mutta myös tulkitsee niitä jatkuvasti uudelleen. Tästä syystä museo on aina keskeneräinen: kokoelmat kasvavat, näyttelyt vaihtuvat ja tulkinnat tarkentuvat. Oppaan aikajana pyrkii seuraamaan juuri tätä liikettä, ei pysäyttämään sitä.

Aikajanan seuraava solmu keskittyy tieteeseen ja yhteen sen tunnetuimmista suomalaisista näyttämöistä.

Riippumattomuus. Perheen Tiedepäivä on itsenäinen, yksityinen verkkohanke. Sivustoa eivät ole tuottaneet eivätkä hyväksyneet Tiedekeskus Heureka, Kansallismuseo, Ateneum, Sinebrychoffin taidemuseo, Designmuseo, Luonnontieteellinen museo, Saamelaismuseo Siida, Turun museopalvelut, Museokeskus Vapriikki tai muut mainitut laitokset. Museoiden nimet esiintyvät ainoastaan kuvailevassa ja historiallisessa merkityksessä. Käsikirjoitus on laadittu julkisista lähteistä. Yhteydenotot: [email protected].